Vuodet ovat vierineet niin blogin suhteen kuin elämänkin. Aloitin blogin kesällä 2013 kahden pienen lapsen äitinä. Silloin nykyinen keskimmäinen oli kaksi ja isoveli neljä. Tuntui, että olin hukkunut äitiyteen ja henkinen tila oli burn out. Elettiin aikaa, jolloin avioliitto oli monessa mielessä tiukilla, niin kuin pienten lasten vanhemmilla usein on.
Keskimmäisen syntymän jälkeen oli ollut pakko alkaa miettiä, miten hyvän avioliiton saisi, kun ei se ainakaan automaattisesti syntynyt. Paljon oli toki hyvääkin, mutta paljon oli myös ongelmia. Vuonna 2012 olimme käyneet avioliittoleirillä. Kävimme myös toisella leirillä muistaakseni vuonna 2013. Leirit olivat molemmat täynnä ahaa-elämyksiä. Sen muistan hyvin, vaikka en enää ole varma, minä vuonna leirillä kävimme.
Kynnys alkaa pitää avioliittoblogia oli kova. Tuntui, että blogimaailma oli vieras. Pelotti, että aihe on liian henkilökohtainen. Epäilytti, voiko asiasta olla paljoakaan sanottavaa vasta viiden vuoden avioliiton jälkeen. Kun mietin blogin perustamista, kirjoitin harjoitustekstejä ystäville luettavaksi. Olisiko näistä mihinkään, kyselin. Mietin, riittääkö sanottavaa edes vuodeksi. Sain kannustusta ja uskalsin. Mieheni auttoi teknisessä puolessa ja niin blogi sai alkunsa.
Kun aloitin kirjoittamisen tuntui, että ensin halusin summata sen, mitä siihen mennessä oli avioliitosta oppinut ja perustella, miksi ylipäätään halusin aiheesta kirjoittaa. Sen jälkeen blogi on myötäillyt arjen kompastuskiviä ja oivalluksia. Luen myös paljon ja luetun kautta herää usein ajatuksia.
Blogin alkuaikoina sain sattumalta kuulla erityisherkkyydestä ja siihen tutustuminen avasi maailman uudella tavalla. Tuntui, että itsetunto alkoi viimein kunnolla rakentua, kun sai nimen sille tunteelle erilaisuudesta/vääränlaisuudesta, joka oli aina ollut. Ymmärrys erityisherkkyydestä on vaikuttanut paljon avioliittoon ja rohkeuteen ylipäätään kertoa ajatuksistaan.
Nyt kolmas lapsi on 1-vuotias ja vauvavuoden jälkeen on taas aikaa ajatella, mitä muuta elämässä on kuin äitiys. Toivoisin tänään, että antaisit palautetta blogista. Olet sitten kulkenut matkassa hetken tai pitemmän, niin kommentoi yksi ajatus, minkä blogi sinussa on herättänyt tai herättää. Toki saat kertoa montakin. Toiveita saa myös esittää. Blogivuosien aikana tehdyn työn aikana avioliitosta on tullut monin tavoin onnellisempi, mutta kasvun työ on edelleen pahasti kesken. Kirjoitettavaa riittää.
PS. Onnellinen avioliitto sai Facebook-sivun hiljattain.
PPS. Kommentoida voi pelkällä nimimerkillä, sähköpostiosoitetta tai kotisivua ei tarvitse laittaa, jos ei halua.
2 kommenttia
Kirjoitat hyvistä aiheista mukavasti soljuvaa tekstiä ja minusta tekstisi ovat juuri sopivan henkilökohtaisia. Kaikkea ei tarvi omasta liitosta paljastaa, mutta toisaalta hienoa, että uskallat jotakin jakaa. Näin blogi on persoonallisempi.
Kiitos sanoistasi, Laura! Avoimuuden määrä on mietityttänyt monet kerrat vuosien aikana. Kirjoittajan täytyy antaa itsestään, muuten lukija ei saa mitään. Teoriaa on kirjoissa riittämiin. Avoimuus on pelottavaa, mutta yhtä aikaa antoisaa.
Ajatusten jakaminen on minusta aina hyvä, koska silloin ei tarvitse jäädä yksin ajatustensa kanssa. Uskon, että parisuhteen haasteet ovat kaikilla samantyyppisiä. Olen halunnut kirjoittaa rohkaisevasti, elämänmakuisesti, ytimekkäästi ja jakaen sen, että harvoin elämä on kovin tasaista, mutta siinä se rikkaus juuri onkin.