Kauniit sanat. Olen kirjoittanut niistä ennenkin, mutta tänään mietin sanoja taas yhdestä näkökulmasta. En pidä rumasti puhumisesta. En tarkoita, ettenkö vihaisena tai väsyneenä sanoisi ikävästi. Tarkoitan, että inhoan karskia, tylyä tai härskiä puhetta. Puhetta, joka on tarkoituksellisen kylmää, kovaa, rumaa tai loukkaavaa.
Onko kauniista puheesta tykkäävä hienosteleva, herkkänahkainen, todellisesta maailmasta vieraantunut tai jotenkin muuten kummallinen ressukka? Sitä olen joutunut miettimään. Olen myös miettinyt, onko kauniista sanoista pitävä huumorintajuton tosikko, vakava, ylimielinen tai vaan jotenkin tyhmä?
Saman asian voi sanoa sanoa monella tavalla ja monessa tarkoituksessa. Ikävän asian sanominen kauniisti ja hyvässä tarkoituksessa tuntuu minusta hyvin erilaiselta, kuin ikävän asian sanominen rumasti ja vieläpä pahalla tarkoituksella. Mukavan asian sanomista rumasti on vielä hankalampi ymmärtää.
Tapa puhua pohjautuu opittuun ja totuttuun malliin. Siksi erilaisista kielenkäyttökulttuureista tulevien voi olla vaikea ymmärtää toisiaan. Toisaalla ronskimpia tai vahvempia sanoja ei ole käytetty pahassa tarkoituksessa. Joskus taas sanat ovat voineet olla kovinkin lipeviä, mutta kylmiä. Jossain riidellään käryävin sanoin, mutta niillä ei satuteta. Toisaalla ei sanota mitään, mutta myrkky leijuu ilmassa. Töykeät sanat voivat olla myös oman herkkyyden suojaamista. Ehkä tarvetta hyökätä oman herkkyyden piilottamiseksi.
On osa persoonaani, että viihdyn kauniiden sanojen lähellä. Ne ovat minulle lähde, välttämätöntä. Ne ovat puhdas järvi. Järvi voi olla tumma ja syväkin, mutta sen äärellä isoista ja vakavistakin asioista voi puhua herkkyydellä, likaamatta kauneutta. Ystävälliset sanat ovat kuin lämpöistä vettä. Viehättävät sanat kuin vilvoittavan raikas, elvyttävä vesilasillinen.
Sanaisesta arkusta voi tulla ihania ja lempeitä tai kovia ja pistäviä sanoja. Sieltä voi pulputa sanoja tai virrata niitä hiljalleen. Minä etsin kauniita sanaisia arkkuja. Sanoilla silittely osuu sieluuni.