Hei, täällä minä, high-functioning weirdo.
Olen tuntenut itseni oudoksi lapsesta asti. Olin liikaa: liian kiltti, liian ahkera, liian vakava, liian herkkä. Kun menimme naimisiin, olin monin tavoin epä: epänaisellinen, epätyypillinen, epävarma. Sittemmin olen sulautunut maailmaan, mutta välillä tunnen edelleen itseni erilaiseksi ja vääränlaiseksi.
Nykyään outouden tunteet nousevat siitä, kun tuntuu, että suhtaudun asioihin liian suurella tunteella ja intohimolla. Törmään kokemuksissani siihen, että otan asiat liian vakavasti, turhan tarkasti tai liian innokkaasti. Välillä harmittaa, että en osaa elää kevyesti, mutta onneksi ei enää kovin usein.
Olen löytänyt sanoja haasteilleni. Minulla on taipumusta ahdistuneisuuteen sekä vaativuuteen. Nepsypiirteitäkin löytyy. Onhan ne vähän outoja juttuja, mutta toisaalta sitten eivät kuitenkaan. Ne ovat osa elämää, minun elämääni. Ne ovat osa ihan hyvää elämää.
Olen high-functioning. Olen toimintakykyinen ja arki rullaa hyvin. En ole jähmettynyt erilaisuudentunteisiin, vaan saanut löytää ympärille ihmisiä, jotka ymmärtävät ja rakastavat. Joille kelpaan tällaisena.
En ole yksin. Tämän termin, high-functioning weirdo, sain ystävältäni. Se on annettu rakkaudella ja ajatuksella ”meitä ei olekaan aivan vähän”. En ole yksinäinen enää usein. Uskon, että minua tarvitaan ja minulle on paikkani tällaisenaan.
Vaimona ja äitinä saan olla minä. Vähän outo ja erilainen, mutta silti ihan kelpo vaimo ja ihan hyvä äiti. On aivan okei olla high-functioning weirdo. Liityhän kerhoon, jos siltä tuntuu!
2 kommenttia
Täällä yksi high-functioning erityisherkkä vaativa ahdistunut perfektionisti hei! Mutta kuka lopulta on normaali ja kuka sen rajan määrittää? Mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa? Ovatko ne rajat lopulta vain päämme sisällä?
Kiitos kommentistasi, Riina! Minä ajattelen, että merkittävää on oma kokemus erilaisuudesta, se vetää rajaa normaaliin. Ulkoapäinhän asiat voivat koko ajan näyttää ihan normaaleilta. Sisäinen kokemus vääränlaisuudesta on kuitenkin ollut itselle se kipeä asia. Kun erilaisuudelle on löytänyt sanoja ja ihmisiä, joiden elämässä näkyy samoja sanoja, erilaisuus ei enää tunnu niin vaikealta asialta.
Mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa, on perfektionistiselle ihmiselle kyllä vaikeita kysymyksiä. ❤ Ehkä näihinkin hyväksyntä ja ymmärrys vähän auttavat. Meillä on vitsi läheisteni kanssa: sekundaa yrittää, mutta priimaa pukkaa. Se on perfektionismin tulos ja ei tosiaankaan aina positiivista ajan- ja energiankäytöllisesti. Siksi täytyy yrittää opetella valitsemaan, mihin alkaa, ettei aika ja energia valuisi kaikkeen mahdolliseen ja uuvuttaisi.