Häpeä

“Häpeä on intensiivisen tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että olemme virheellisiä ja sen vuoksi arvottomia tullaksemme hyväksytyksi tai kuuluaksemme joukkoon”, määrittelee häpeätutkija Brené Brown. Se on myös aihe, josta ei ole helppo kirjoittaa. Yritän kuitenkin mennä yhden blogitekstin verran häpeää päin ja sen ohi, kohti avoimuutta ja läheisyyttä.

Kun häpeää, haluaa välttää häpeää tuottavasta asiasta puhumista, mieluiten sen ajattelemistakin ja etenkin sitä, että kukaan muu tietäisi aiheesta. Tämä tarkoittaa yksinäisyyttä. Ihminen häpeän takana on itseltään ja toisiltaan piilossa ja lukossa. Kyvyttömänä pääsemään ja päästämään lähelle.

Häpeää aiheuttavan asian avaaminen murtaa muureja. Etenkin parisuhteessa tämä on valtavan tärkeää, koska muurien takaa ei voi rakentaa läheistä parisuhdetta. Uskon, että häpeälliseltä tuntuvasta asiasta pitää puhua niin paljon, että se ei enää hävetä. Huomatakseen, että ei ole vääränlainen, viallinen eikä arvoton. Joka kerta, kun uskallan olla rohkea ja kerron häpeästäni, se pienenee. Joka kerta, kun uskallan jakaa häpeäni, ahdistus kevenee. Kaikessa tässä toki auttaa, että sanani otetaan luottamuksella, kunnioittavasti ja avoimesti vastaan. Mutta jo se suhteuttaa asiaa ja voimauttaa, että uskallan olla rehellinen itsestäni ja itselleni. 

Häpeään parasta tukea on empatia. Brené Brown kuvaa tarkasti empatiaa. “Empatia on taitoa hyödyntää omia kokemuksiamme kytkeäksemme ne kokemukseen, jonka joku jakaa kanssamme.” Nämä Brownin kuvaamat lauseet kuvaavat häpeää poistavaa empatiaa: “Ymmärrän, olen ollut samassa tilanteessa. Kaikki on hyvin, sinä olet normaali. Ymmärrän, millaista se on.” Brown kuvaa sitä, että me kaikki olemme olleet häpeissämme, peloissamme, suruissamme, vihaisia, ärtyneitä, katkeria tai pettyneitä jossakin elämämme tilanteessa. Empatiaa on peilata oman tunne- ja tilannekokemuksensa kautta toiselle hänen kokemuksensa: ”Et ole yksin.”

Minä olen neuroottisen tarkka monen asian suhteen. Pitkään yritin salata sitä mieheltäni, tuskin toki siinä edes onnistuen. Miten voimia vievää olikaan olla neuroottinen ja vieläpä häveten ja salaa! Nykyään joka kerta, kun uskallan myöntää puolisolleni ja samalla itselleni, että olen tässä asiassa järjenvastaisen tarkka, häpeä hälvenee kauemmas ja me pääsemme lähemmäs. Neuroottisuus ei estä meitä olemasta läheisiä, vaan sen häpeäminen ja salaaminen.

Odotan elämässäni paljon sovittuja ja iloa tuottavia asioita ja petyn voimakkaasti, jos ne peruuntuvat. Odotan, että illalla ehdimme kohdata hetken puolisoni kanssa, odotan häneltä runsaasti viestejä reissusta ja odotan kovasti sovittua yhteistä aikaa. Jos en tule kohdatuksi, viesti unohtuu tai sovittu yhteinen aika peruuntuu, petyn pahasti. Pitkään en halunnut sitä tunnustaa, koska häpesin lapsellisuudeksi ajattelemaa ominaisuuttani. Eihän aikuisen sovi pettyä helposti. Miten paljon lähemmäs olemmekaan päässeet, kun häpeän muuri on ylitetty ja olen uskaltanut alkaa kertomaan pettymyksen tunteistani ja olemaan rehellisesti oma itseni.

Olemme puolisoita ja rakkaita. Ei ole häpeällistä, että olemme ihmisiä kaikkine kokemuksinemme, tunteinemme ja piirteinemme. Surullista on vain se, jos emme häpeän takia pääse toistemme lähelle. Minä en ole viallinen, vääränlainen, kelpaamaton tai arvoton. Sinä et ole viallinen, vääränlainen kelpaamaton tai arvoton. Olet minulle todella rakas.

Lähde: Brené Brown, En olekaan yksin – Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta