Nuorena luulin olevani poikatyttö ja feministi. Luulin myös, etten osaa itkeä. Lisäksi luulin olevani introvertti. Mutta olenkin erilainen kuin luulin.
Minulle avioliitto on ollut mahtava mahdollisuus kasvaa ja saada uusia alkuja ja polkuja elämään. Voisi kuvitella, että avioliitossa ihminen joutuu pysähtyneeseen/muuttumattomaan tilaan: “He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Mutta katinkontit, se on juuri päinvastoin.
Aviopuoliso toimii kasvun peilinä ja sieltä peilistä on näkynyt vuosien varrella monenlaista. Uutta, erilaista, epämieluisaa (kasvattavaa) ja mieluisaa. Sellaisia asioita, joita olen, vaikka luulin, etten ole. Asioita, joita en ole, vaikka luulin olevani. Asioita, joita haluan olla, vaikken olekaan vielä. Avioliitto on sellainen kasvun paikka ja mahdollisuus, että en olisi kyllä uskonut etukäteen. Toki äitiydellä ja iän karttumisellakin on varmasti osansa kasvun tiellä.
Avioliiton rakkaus, jatkuvuus ja turvallisuus luo tilan, jossa on mahdollisuus tutustua paitsi puolisoonsa myös itseensä. On mahdollisuus toipua traumoista, joita nuoruusikä on tuonut mukanaan. Kun on luonut kuoren itselleen eri tilanteisiin suojaksi maailmaa vastaan, sitä voi alkaa laskea. Ja kun saa alkaa laskea suojavarustustaan, sen alta löytyy monenmoista keskeneräistä ja rikkinäistä, mutta myös aitoa ja kaunista. Läheisyys ja sen tuoma rohkeus antautua ristiriitoihin ja niiden käsittelyyn on upea mahdollisuus lähteä uusille poluille yhdessä. Niillä poluilla saa kulkea enemmän ja rohkeammin omana itsenään kuin ennen.
Mitä siis olen? Minussa on edelleen poikatyttöasennetta, mutta rakastan nykyään korvakoruja. Ja mikä tärkeintä, olen tajunnut haluavani saada olla tarvitseva ja naisellinen, en vain pärjäävä ja vahva. En halua enää olla se, joka juoksee kovempaa kuin pojat ja pitää kaiken pystyssä. Haluan, että saan välillä nojata. Uskallan nojata.
Olen varmasti edelleen joissain mielipiteissäni feministi, mutta ahaa-ilmiöitä on tullut vinot pinot. Ajattelenkin joistain asioista perinteisemmin, ei kaikki vanha ja perinteinen ole huonoa. Eikä ainakaan meidän avioliitossa mies ja nainen ole samanlaisia. Avioliittoleireillä on ollut ihana saada vertaistukea ja ymmärrystä siihen, miltä elämä naisena ja vaimona voi tuntua, muistakin.
Ja minähän olen oikeasti kauhean herkkä. Tunnen ilot ja surut vahvasti. Minussa on niin paljon tunteita, että en olisi voinut edes kuvitella ennen avioliittoa. Itken usein, kun sille on nyt uskaltanut antaa tilan.
Oma introverttius ei ollut myöskään sitä mitä luulin. En viihdy isoissa joukoissa kovin pitkään, mutta rakastan ihmisiä ja etenkin kahdenkeskisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Kahdenkeskiset syvälliset keskustelut ystävien kanssa ovat ihan parasta elämässä. Niiden suhteen olenkin loputtoman ekstrovertti. Kahdenkeskiset syvälliset kohtaamiset puolison kanssa vasta ovatkin parasta.
Avioliiton myötä on avautunut niin mielenkiintoisia uusia polkuja sekä omaan sisimpään että puolison luo, että ei voi kuin ihmetellä elämää. Miten onnellista, monipuolista ja merkityksellistä se on. Ja kun kasvaa suhteessa itseensä, kasvaa myös lähemmäs muita. Elämään on tullut paljon uusia, ihania ystäviä kuluneiden vuosien varrella.
Kuljemme mielenkiintoisia uusia polkuja, rakkaani.