Me ollaan me, yhteinen yksikkö, parivaljakko. Siinä on paljon hyvää. Mahdollisuus tukea toista ja seistä toisen rinnalla tuo tuplavahvuutta. Tuntuu hyvältä, kun puoliso kannustaa ja tarvittaessa myös puolustaa.
Jokaisella on varmasti kokemuksia siitä, että olisi toivonut, että joku olisi puolustanut. Sanonut: ”Tämä ei ole oikein. Hänellä on oikeus tulla kuulluksi! Tätä ei voi sivuuttaa!” Että joku asettuisi rinnalle puolustamaan ja tekemään näkyväksi omia tärkeitä ajatuksia, kokemuksia tai tunteita. Että joku myös suojelisi tarvittaessa.
Puolisoina voimme tuoda korjaavia kokemuksia toisillemme. Vaikka olemme jo aikuisia, yksinjäämisen kokemusta ei kaipaa täysi-ikäinenkään. Puolison tunteen tai kokemuksen puolustaminen tuntuu turvalliselta ja hyvältä. ”Minun rakkaani yli ei kävellä. Tämä on hänelle tärkeää. Kuunnelkaa, mitä hänellä on sanottavana. Hänellä on oikeus tuntea näin.”
Toisen puolesta puhuminen ei kuitenkaan ole puolustamista. Puolesta puhumisessa omasta mielipiteestä tai ajatuksesta tulee tehtyä kysymättä puolisonkin mielipide. ”Me pidämme tästä elokuvasta. Me emme halua jälkiruokaa. Me haluamme rantalomalle.” On turvallista olla me, mutta puolisokaan ei saa kävellä toinen toisensa yli, edes hyväntahtoisuuttaan. Yhdessä keskustellen muodostettu yhteinen mielipide on hyvä asia, mutta yksin ei voi päättää meidän puolesta.
Puolustaminen saa olon tuntumaan tärkeältä ja arvostetulta. Minua tuetaan ja minun kokemuksillani on väliä. Tulen ymmärretyksi.
Puolesta puhuminen saa olon tuntumaan merkityksettömältä. Mielipidettäni ei edes kysytty. Jäin sivuosaan.
”Me” ei ole valtaa toisiimme, se on yhteistä vahvuutta toinen toisemme tueksi.