Yhteisiä vuosia voi olla takana vaikka kuinka paljon ja silti voi tuntea olevansa syvästi rakastunut puolisoonsa. Olemme Parempi avioliitto ry:n syysseminaarissa. Puolisoni rinnalla astellessa olen tuntenut kuplivaa iloa. Olen kääntynyt välillä katsomaan viereeni, ihmetellen onneani: siinä hän on, rakkaimpani. Käsi on tarttunut käteen pitkin päivää meidän kuplassa: “Pidä must kii, Pidä, pidä musta kii”.
Mistä avioliittotapahtumissa iloitsen on se, että täällä näkee joka puolella pariskuntia, joissa puolisot kurottavat toisiaan kohden. He kurottavat, vaikka arjessa sitä ei olisi niin ehtinyt tehdä. He haluavat lämmittävää toinen toistaan, vaikka arki olisi välillä vihmonut räntää. Täällä näkee joka puolella aviopareja, jotka katsovat silmiin toinen toisiaan. Aviopareja, jotka vetävät kainaloonsa, tule rakas lähelle. Pariskuntia, jotka hymyilevät toisilleen ja haluavat kohdata toinen toisensa.
Vaikka avioliittotapahtumissa keskustellaan paljon aiheista, jotka ovat kipeitä, haastavia ja raskaita, niin ilmapiiri ei ole painava. Ilmapiiri on raikas ja lempeä. Jos avioliittoviikonlopussa olisi joku desibelimittarin kaltainen onnellisuusmittari, niin jo lauantaina se näyttäisi korkeita lukemia. Sunnuntaina saattaisi mittarin asteikko jopa ylittyä kaikesta siitä sydämellisestä ilosta, onnesta ja taakkojen keventymisestä.
Kuten on sanottu, avioliittotapahtumissa tapahtuu ihmeitä. Ihan oikeasti ja aidosti. Siihen ei tarvita ihmeellisiä puitteita tai kummallisia temppuja. Siihen tarvitaan läsnäoloa, aitoutta, avoimuutta, hersyvää naurua, rohkeutta ylittää esteiksi kasaantuneita asioita, toinen toisemme tukea ja siunattua ilmapiiriä.
Mitä tunnen nyt, on iloisesti hersyvää, kevyttä ja lämmittävää onnea. Arki koittaa taas maanantaina aikatauluineen, huolineen, kiireineen, väsymyksineen ja kaikkineen. Mutta se koittaa meille yhdessä. Siinä on mukana paljon rakkautta ja lämpöä, vaikka pimeää ja kylmää talvea kohti mennäänkin.