Mietin tänään sitä, millaista on joutua luopumaan puolisostaan ja elämää. Isoja aiheita. Puolisolla ei onneksi ole hätää, mutta aihe pysäyttää tässä ja nyt.
Elämä avioliitossa on välillä raskasta. Huonoina kausina se on ärsyttävää, väsyttävää ja raivostuttavaakin. Mutta riitaisinakin aikoina on joku, jonka kanssa riidellä. Ja rakas, jonka kanssa sopia. Välillä saattaa tuntua siltä, että yksin olisi helpompi tai parempi. Mutta ei kuitenkaan tarvitse olla yksin. Eikä oikeasti edes halua olla. Kokonaisuutena on hyvä näin. Yhdessä.
Entä jos se päivä tulee. Kun joutuu jättämään jäähyväiset puolisolleen. En oikeastaan halua ajatella sellaista. Mutta silti joskus elämä pistää miettimään.
Tavallinen elämä. Se ei ole useinkaan helppoa. Se ei ole läheskään aina hauskaa. Siinä onni on ripoteltu pisaroina arjen lomaan. Mutta sitä on ripoteltu mukaan. Sinne ja tänne. Ja onnenhetkien väliinkin mahtuu ihan hyvää tavallista elämää.
Mitä jos onnenhetket ja tavallinen elämä viedään pois? Mitä silloin jää jäljelle? Miten valtava luopuminen ja suru se on? Rakkain ja elämänkumppani.
Kun puoliso on vierellä, saa elää toivon aikaa. Pettymysten ja harmienkin, mutta myös toivon, toiveiden ja ilon. Yhdessä kaikki on mahdollista – ihan paras, tavallinen elämä.